Remmirähjäyksestä, osa 2 | Exit-strategia

Eläintenkin kouluttamisessa on usein oltava exit-strategia. Mitä tehdä silloin, jos tilanne leviää käsiin? Pitääkö vain poistua paikalta, vai voisiko tilannetta vieläkin hyödyntää? Se, miten suhtaudumme virheisiin, on merkittävä tekijä matkalla kohti täydellisyyttä.

Epäonnistuminen ei ole katastrofi

Epäonnistumisiin keskittyminen. Epäonnistumista ei pitäisi pelätä niin paljon, että sen välttäminen on harjoituksen päätarkoitus. Omaan ja koiran tunnetilaan pitää kiinnittää huomioita, pitää pyrkiä rentouteen. Pitää mennä onnistumisten kautta. Nämä ovat mantroja, mitä kuulee hoettavan. Olen itsekin niitä hokenut. Ja olen edelleen samaa mieltä - ainakin osittain.

Jatkuvaa vain onnistumisten metsästäminen on kääntynyt joskus lähes hysteeriseen epäonnistumisten karttamiseen. Tärkeää ei ole se, että joskus sattuu epäonnistumisia. Tärkeintä on suhtautuminen niihin. Älyttömän hyvään treenisessioon tulee yksi epäonnistuminen, joka määrittää sen koko treenin. Sataa onnistumista vasten tulee yksi epäonnistuminen, ja siihen jää kiinni. Sitä märehtii loppuillan. Miksi? Eikö ne 10 tai 100 onnistumista ole huomattavan paljon merkittävämpi asia kuin yksi epäonnistuminen?

Ei ole olemassa olentoa tai edes konetta, joka ei tekisi virheitä. Virheet ovat olennainen osa elämää. Virhe on kuin sadepäivä poutapäivien joukossa: ilman sadetta emme osaisi arvostaa poutaa.

Jumalsyndooma

Meidän pitäisi päästä kuvitelmasta, että olemme virheettömiä kuten jumalat. Niidenkään virheettömyydestä en osaa sanoa, mutta kutsun silti jumalsyndroomaksi ajatusta, että meidän pitäisi pystyä hallitsemaan kaikkea, hallitsemaan koiramme sataprosenttisesti. Se ei yksinkertaisesti ole mahdollista. Emme hallitse omaakaan käyttäytymistämme sataprosenttisesti, miten sitten toista yksilöä, joka on vieläpä eri lajia?

Täydellisyyteen pyrkimällä päädymme itse asiassa korkeintaan keskinkertaisuuteen. Hyväksymällä virheet osana matkaa mahdollisimman täydelliseen suoritukseen, parannamme mahdollisuuksia päästä sinne. Energia, jonka käytämme virheiden välttelyyn, menee hukkaan. Tällöin helposti keskitymme virheisiin silloin, kun pitäisi keskittyä onnistumisiin. Koko positiivisen vahvistamisen teoria tai positiivinen psykologia on nimenomaan onnistumisiin keskittymistä!

Ohitusten sietämätön vaikeus

Ohitusongelmiin kulminoituu koko positiivisen vahvistamisen teoria. Osa on sitä mieltä, ettei tästä ongelmasta päästä pelkällä namien syöttelyllä. Turhan monet haluaisivat vain syötellä nameja, mutta homma kusee silti. Missä tällöin piilee vika?

Ongelmana tällöin voi olla exit-strategian puute: mitä tehdä, jos tilanne lähteekin lapasesta? Yleisin reagointi kokemukseni mukaan on poistua paikalta. Strategiassa ei sinänsä ole mitään vikaa, mutta siihen liittyvissä muissa tekijöissä on. Tässä vaiheessa koiran kannalta tapahtuu pari merkittävää seikkaa:

1) Hermostunut taluttaja kiskoo koiran väkisin tilanteesta pois. Vaikka taluttaja ei epäilemättä tarkoita, kiristynyt hihna, kiristynyt pinna ja kiristynyt äänensävy ovat kaikki koiralle suurella todennäköisyydellä positiivisia rankaisuja. Positiiviseen vahvistamiseen luottava taluttaja päätyy käyttämään positiivisia rankaisuja. Hupsis!

2) Toinen koira taluttajineen poistuu vähin äänin. Epämiellyttävä tilanne siis katoaa ja käytösmalli vahvistuu kannattavana.

Tähän tilanteeseen päädytään, kun kaarrellaan pitkin penkkoja ja ojia, vaikka koira ei räyhäisikään. En kuitenkaan väitä, että tämä olisi aina huono ratkaisu. Tilanteessa pitäisi kuitenkin tarkkailla kahta asiaa: taluttajan tunnetilaa ja koiran sitä käytöstä, millä hetkellä toinen koira poistuu. Käytös tällä nimenomaisella hetkellä on se asia, joka vahvistuu.

Exit-strategia

Perävalot toimiva vahviste

Toisen koiran ei pitäisi poistua hetkellä, jolloin koira räyhää. Sen pitäisi poistua hetkellä, jolla potentiaalinen räyhääjä on hiljaa ja vaikkapa fokusoi taluttajaansa. Näin asia onkin harjoituksissa, mutta ero arkielämään on niin suuri, ettei tästä harjoittelusta juuri ole arkeen hyötyä. Siksi pitäisi harjoitella myös niitä tilanteita, joissa koira repeää räyhäämään. Tällöin koiralla on jo oltava harjoituksissa huolella rakennettu ajatusmalli

"toinen koira > kontakti > ruokaa > toinen koira poistuu".

Kun tältä osin ollaan valmiita, voidaan koira saattaa hankalampaan tilanteeseen, ja odottaa siinä rauhassa, että koira tekee itse oikean valinnan.

Altista koiraa muille koirille!

Omistajan pelko tai häpeä aiheuttaa myös sen, ettei koira koskaan saa kokemuksia moista koirista. Miten sillä silloin voisi olla mahdollisuuksia tottua muihin koiriin? Räyhääjää ei tuoda koirakouluun, koska siellä on muita koiria. Koirakoulu on paikka, jossa nimenomaan opetellaan hyviä tapoja, joten sinne pitäisi nimenomaan mennä! Koirakoulussa voit siirtää vastuun onnistumisista kurssin vetäjälle. Joskus ensimmäinen ja silloin tällöin myös toinen kerta menee huutoon, mutta mitä sitten? Suurin osa räyhääjäistä kyllä rauhoittuu ja muut saavat arvokkaan, turvallisen kokemuksen siitä, että asioita voi tehdä, vaikka jotakuta vähän kiukuttaisikin. Ei se niin vaarallista ole. Se on elämää.

Vastuu tilanteen oikeasta ratkaisusta pitäisi olla koiralla

Koiran tekemä oikea valinta vahvistuu vain, jos se pääsee sen tekemään. Poikkeuksetta koutsaamani koirat ovat alkaneet toimia oikein muutaman harjoituskerran jälkeen. Tämä on mahdollista kuitenkin vasta sitten, kun haluttu käytösmalli on ensin opetettu koiralle kunnolla.

Tämäkään, kuten ei mikään muukaan, siirry tuosta noin vain arkeen, ja tätäkin täytyy harjoitella hallitusti niin, että vahvisteet ovat kouluttajan hallinnassa. Tällä tarkoitan sitä, että haukutuksi tuleva koira pysyy paikallaan reagoimatta, kunnes räyhääjä vaikenee, ja poistuu sitten tulematta lähemmäksi. Etäisyyttä harjoitellaan vähitellen, samaten harjoitusvastustajan käyttäytyminen voidaan harjoitella järjestelmällisesti helpommasta vaikeampaan. Eli rauhallisesti ohittavasta haukkuvaan koiraan. Koirakoulun kurssilla kouluttajalla pitää siis olla koira, jonka saa haukkumaan käskystä, ja jonka katseen suuntaan pystytään ohjailemaan.

Tunnetila tarttuu, mutta kummasta kumpaan?

Omistajan tunnetila merkitsee valtavasti. Osa exit-strategiaa pitäisi olla se, että omistaja pystyy olemaan ottamatta koiran käytöstä henkilökohtaisesti. Omistajan pitäisi pysyä tilanteissa analyytisena tarkkailija ja koiran käytöksen tutkijana. Ei mennä tunnetasolla mukaan koiran ei-toivottuun käytökseen, ja miettiä mitä ne naapuritkin nyt ajattelevat. On totaalisen yhdentekevää, mitä muut ajattelevat. Oikeasti. Omistajan pitäisi keskittyä olemaan luotettava, vahva ja turvallinen tukipylväs sille omalle koiralle. Odottaa rauhallisena ja tyynenä, että se oma koira palaa maata kiertävältä radalta tänne kotiplaneetalle, huomaa omistajansa ja palkkaa ajoissa siitä aivan ensimmäisestä saamastaan kontaktista, tai ainakin katseen kääntämisestä pois toisesta koirasta. Siinä vaiheessa, kun menee tunnetasolla rähinään mukaan, on hävinnyt sen taiston.

Sen sijaan olemalla vahva johtaja - kyllä, käytän tätä tunteita herättävää sanaa tietoisesti - pystyt toistojen myötä oikeasti näyttämään koirallesi, ettei tilanteessa ole mitään pelättävää. Oikean käytöksen vahvistaminen positiivisesti on paikallaan, vaikka se oikea käytös tulisi vähän liian myöhään, toisen koiran mennessä jo poispäin. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan, eikö?

Omaa ajattelua pystyy muokkaamaan. Ajattelun myötä myös tunnetila muuttuu. Jos asennoidut ohituksiin oppimistilanteina, kaivat esiin analyyttisen otteen, ja pidät huolta sopivasta etäisyydestä, oma tunnetilakin muuttuu. Ja se vaikuttaa suoraan koiraan.

Analyyttinen asian tarkastelu auttaa näkemään itsensä vain yhtenä koulutettavana eläimenä, jota ei saa viedä liian vaikeaan tilanteeseen. Aina emme pysty vaikuttamaan asiaan, mutta suurimpaan osaan kyllä. Pitää vain nähdä hieman vaivaa. Ja nyt kuulen jonkun sanovan, että mitä jos sitä ja tätä ja töitä ja kiire. No sitten vain pitää tiedostaa, että ne tilanteet eivät vie asiaa oikeaan suuntaan ja hyväksyä se.

Vastaantuleva koira vihje kontaktoida taluttajaa

Toivottavasti olet palkannut koirasi ennen rähinää, eli kun koirasi silmäsi osuivat ensimmäistä kertaa siihen vastaantulevaan koiraan.

Jos naksautukseen on ehdollistunut oikeita fiiliksiä (onnistumista, iloa, rentoutta, ei turhautumista hapuilevaan kouluttamiseen), toistojen jälkeen tuo tunnetila siirtyy myös ohitettavaan koiraan. Mekaaninen naksu on tehokkaampi kuin kielellä tehty naksautus tai sana. Metallinen ääni läpäisee koiran tajunnan paremmin kuin mitään, mitä voimme suustamme päästää. Varsinkan sanat eivät tavoita koiraa tunteiden kuumetessa. Melko varmasti 50-99 %* meidän puheestamme koiran läsnäollessa ei ole tarkoitettu koiralle (prosentti riippuu siitä, asutko yksin vai onko taloudessa useita ihmisiä, tai miten paljon puhut puhelimessa).

Tilanne siis matemaattisesti ajateltuna on esim. se, että 9 metrin matkalla on ensin kolme metriä tuijottamista ja siitä palkkaamista, sitten kolme metriä räyhäämistä ja sen jälkeen kolme metriä palkkaamista. Harjoitusten myötä mittasuhteet muuttuvat: 2 - 2 - 2. Sitten 1 - 1 - 1, kunnes ollaan tilanteessa 1 - 0 - 1. Sitten ollaankin jo nopeasti tilanteessa 1 - 0 - 0, johon voidaan vähän aikaa jäädäkin.

Viimeisessä mallissa koira saa namin juuri ennen toista koiraa ja syö namia koiran kohdalla. Tästä vaiheesta itselläni ei ole kiire pois. Tämä takaa sen, että toinen koira on vihje tulla taluttajan luokse, joka ei ole ollenkaan huono pysyvä käytösmalli. Ruokin koirani joka tapauksessa joka päivä, joten miksi häivyttää ruoka tästä kokonaan?

Hakuehtoihin sopivia tuotteita ei löydy.